Valmentajaksi ei tulla pelkästään käymällä jokin valmentajakoulutus. Valmennus on vuorovaikutteista työtä erilaisten ihmisten tarpeet huomioiden, ja taito siihen syntyy harjoittelemalla ja kehittymällä. Jokainen hyvä valmentaja hallitsee valmentamisen perusteoriat, mutta oikea valmentamisen taito hioutuu ainoastaan valmentamalla ja oppimalla kokemuksista.
Entisessä elämässäni tein toisenlaista vuorovaikutteista työtä tiimin esihenkilönä. Tässä työssä ehdin tutustua erilaisten kollegoiden tyyliin johtaa. Koulutuksissa selvisi hiljalleen, millaiset pomot hakeutuivat kehittämään taitojaan.
Olisi voinut luulla, että koulutuksiin tulivat ne henkilöt, joilla tiimipalautteidenkin mukaan olisi ollut tarvetta taitojen kehittämiselle. Mutta ei suinkaan, aktiivisia olivatkin ne, joilla homma tuntui olevan jo hyvin hallussa. Se yllätti.
Mistä hyvän tunnistaa?
Tutustuessani tarkemmin osallistujien motiiveihin tulikin selväksi, että tämä porukka kyseenalaisti oman osaamisensa päivittäin ja halusi kehittyä yhä paremmiksi johtajiksi.
Lentäväksi lauseeksi tulikin, että koulutuksissa kävivät ne, jotka olivat jo hyviä pomoja. Ja ne jotka olisivat koulutusta oikeasti tarvinneet, eivät niihin koskaan päätyneet, koska he luulivat jo olevansa hyviä pomoja. Mielenkiintoinen dilemma.
Tämä ilmiö pätee myös monessa muussakin ammatissa, myös valmentajilla. Onneksi tällä alalla on kuitenkin huomattavan suuri osuus kutsumuksensa seuraajia, ja itsensä kehittäminen on enemmänkin sääntö kuin poikkeus.
Valmentajan sudenkuopat
Valmentajillakin on kuitenkin omat sudenkuoppansa alkaa guruilla tai urautua. Guruiluun liittyy itsensä nostaminen toisten yläpuolelle kaikkitietävänä asiantuntijana, ja valmentaminenkin muuttuu neuvomiseksi ja totuuden saneluksi. Urautuminen taas saa toistamaan hyväksi havaittuja rutiineja kerta toisensa jälkeen, ja valmentaminen pysyy tukevasti mukavuusalueella.
Hyvän valmentajan ominaisuuksiin kuuluu nöyryys ihmisten ainutlaatuisen erilaisuuden ja kehomielen toiminnan monimutkaisuuden äärellä. Juuri kun luulet päässeesi kärryille, tuleekin vastaan jotain aivan uutta ja ihmeellistä.
Yleinen haaste valmentajilla onkin luottaa omaan ammattitaitoon alati muuttuvassa ympäristössä. Siihen liittyy myös taito tuntea omat rajansa. Ja taito tunnistaa valmennustyön rajat yhdessä asiakkaan kanssa.
Hyvän valmentajan tasapaino
Hyvän valmentajankin tunnistaa halusta kehittyä. Oman ammattitaidon tunnustaminen on tervettä, ja olennainen osa itsetuntemusta on löytää oma erikoistumisalansa. Samalla kuitenkin nöyryys ja realistisuus motivoi hyvää valmentajaa kehittymään. Kutsumus asiakkaiden auttamiseen luo halua olla vieläkin paremmin avuksi.
Meidän ei kuitenkaan tarvitse olla kaikkien alojen asiantuntijoita, vaikka keskusteluissa asiakkaan kanssa nousisikin esille monenlaisia tarpeita. Voimme hyvällä itsevarmuudella sanoa kauniisti ”tämä ei kuulu minun osaamisalueeseeni” ja ohjata sitten etsimään oikean asiantuntijan toisaalta.
Tuotteistamisen taidot auttavat tässäkin. Oman osaamisen, kohderyhmien ja valmennussisältöjen määrittäminen selkiyttää oman työn sisältöä, ja myös viestintä on silloin helpompaa. Se antaa myös tukea niihin tilanteisiin kun on tarpeen sanoa ei.
Kun valmentaja voi työskennellä unelma-asiakkaidensa kanssa ja niiden asioiden parissa joissa tuntee olevansa vahvimmillaan, hän voi tuntea hyvän sisäisen tasapainon oman osaamisensa ja asiakkaiden tarpeiden kesken. Ja yhteistyö tarjoaa hienoja onnistumisen tunteita molemmille.
Kuva: Depositphotos
